Tylsää. Haluan kirjoittaa jotain, mut en tie mitä.  Jotenki ei nyt huvita kirjoittaa ihmissuhteistakaan. Tuntuu jotenkin väärältä. "Moii, pidän muuten blogia, ja kirjottelen siellä susta." Jaa. Kiits.

 

Silti haluasin kirjoittaa blogia. En vaa himskutti soikoo tiedä mistä. Ehkä en oo kyllin kiinnostunut mistään.

 

Toisaalta, miksi ees haluan kirjoittaa, jos mulla ei ole mitään sanottava. Hih.

Mitäs sitä kirjoittelis. Viikko kulunut. Nyt on taas vaalit. Jotenki pakko kattoa, vaikka ne ratkeski jo.

Jotenki hyvä fiilis. Ei vaaleista, vaa ylipäätään. Aamulla kun heräsin, oli hetken aikaa sellainen kummallinen, älyttömän hyvä olo. Täydellisen hyvä olo. Mikään ei mätännyt. Tuntui vaan hyvältä. Cool. Kyllä se siitä sitten muuttu, tuli kylmä sun muuta. Ja muutaman tunnin päästä saatoin jo hieman itkeä. Mut itken usein,ei kummallista. Ei tarkoita, että oisin jotenkin erityisen surullinen, ehkä se on vaan mun tapa reagoida siihen, ku joku mättää. Mut niin, perushyvä vire säilyny pohjalla koko päivän. Jee.

Eilen olin vähän ulkona. Silleen sivistyneesti. Ei paljoa juomaa, ei pienimmäistäkään krapulaa. Siisteintä. Vähän turhan usein mennyt toisin. Tää oli jotenkin tosi kivaa. Täytyy ottaa uusiksi! Heti ensi lauantaina!

Viime lauantai oli hyvin toisenlainen. Perusasiat samat. Seura sama, baarit samat. Tuttuhin törmääminen: tapahtui. Kuohuviinipulloja pöydässä: monta. Päättyi siihen, että olin jatkoilla tutun tutun luona. En kamalasti muista, teinkö jotain, mitä pitäisi pyytää anteeksi. Enpä kai. Mut ehkä yks juttu jäi tän kaverin kavereille ainaski mieleen: Jotenkin kompastuin noustessani sängystä, jossa istuttiin, yritin tasapainottaa itseäni kolmiloikalla (älkää kysykö kui) ja päädyin rysähtämään seinään muutaman sentin päähän peilistä. Kolaus oli aika mojova. Huone hiljeni tehokkaasti. Mut toisaalta, toi kipeä ja mustelmainen polvi on aika hyvä muistutus siitä, ettei pidä antaa juhlimisen mennä överiksi.

Se tuttu oli tietty se yks. Mut ei sinänsä mitään uutta sille, silleen me tavattiinki. Oli opiskelujuhlat, jatkot mulla. Paljon lähes vieraita ihmisiä. Paljon juomaa. Perustin sille fanclubin. Yritin tehä siitä facebookryhmänkin, mut en osannu. Se kuunteli ku sain jonkun suuren elämäntuskakohtauksen ja yritti lohduttaa. Se piti mun hiuksia ylhäällä ku tuijottelin vessanpönttöä.

Tahdon jonkun palkinnon hyvien ensivaikutelmien tekemisestä. Voitte uskoa, että olin melko hämmästynyt, kun se otti yhteyttä. Että ois tosi kiva nähdä uudestaan. Jaa. Kiva. Ois.

 

 

Emmie oikein tiedä, mitä eilen tapahtui.

Tai siis. Tyyppi tuli kylään. Tehtiin pitsaa. Hengailtiin. Katottiin leffaa.  Hengailtiin lisää. Katottiin musavideoita. Tyyppi lähti.

Mutta se mikä mua hämmentää, on, että mulla ei ollut yhtään sekopäinen olo missään vaiheessa. Eikä oo nytkään. Toisin kuin silloin tiistaina ja sen jälkeen. Nyt olo on vaan sellainen, että olipas mukava ilta.

Emmää ymmärrä.

Tai ehkä ymmärrän sittenkin. Koska silloin tiistaina vasta tajusin, että himskutti, olen sittenkin yhä kiinnostunut. Ja yritin salata sen. Etenkin itteltäni. Sellainen tekee kyllä ihmisen aika sekopäiseksi. Nyt olin ihan rehellinen. Itselleni ja sille. Joo, en sanonut mitään, mutta uskoakseni mun sanaton "mää todellakin välitän susta muutenkin kuin kaverina" kyllä meni perille. Ja olin kuulevinani vastaukseksi  "Sää oot tosi mahtava tyyppi, mut ei mua ainakaan nyt  silleen kiinnosta". Ja mie olin ja olen ihan okei sen asian suhteen. Hämmästyttävää.

Että ehkä tää meiän ystävyys tosiaan voi toimia. Niin kauan kuin vaan olla rehellisia. Vaikka tää on taas vähän sellainen hetki, jossa tuntuu että pitäisi suojella toista totuudelta. Siltä varalta että se ahdistuu, jos huomaa, miten paljon mie siitä välitän.

Mutta luin tuossa yhden kirjan: Tommy Hellstenin "Saat sen mistä luovut". Hän sanoi siinä suunnilleen, että mei voidaan saada aitoja ihmissuhteita vain olemalla rehellisiä. Uskaltamalla näyttää muille omat totuutemme, niinkuin me ne koemme. Ja että me ei olla  vastuussa siitä, miten se totuus vaikuttaa muihin. Me ollaan vastuussa vain siitä, että todellakin kerrotaan se totuus.

Se on niin totta. Mutta joskus sitä silti tahtoo suojella toisia totuudelta. Tai, ehkä sitä tahtoo suojella itseään siltä, miten se toinen saattaisi reagoida suhun totuuden kuullessaan. Kuten esimerkiksi ei haluaisi nähdä sua enää. Mutta uskoisin, etttä tälläiset riskit on ottamisen arvoisia. Muuten sitä pian huomaa elävänsä jossain teeskentely-yhteisössä, jossa kaikki vaan on kilpaa kivoja toisilleen, ettei kukaan vaan ikinä loukkaantuisi. Ja kaikki on ahdistuneita, eikä kukaan oikeastaan tunne toisiaan. Jos itseäänkään

Joten ehkä tää on yks mun myöhäinen uudenvuodenlupaus. Keskityn siihen, että olen rehellinen, sekä itselleni että muille. Koska loppujen lopuksi, se on reiluinta kaikille.

Todellakin, perjantai. Jotenkin tyhjä olo.

 

Äsken sain jonkun suuren kiukkupuuskan itsekseni. Päähän iski tuhatta ja sataa yks lause, jonka yksi kaveri sanoi viikolla. "Tuo sinun ahdistuksesi johtunee aika pitkälti siitä, että kaipaat miestä rinnallesi niin kovasti" En kyseisellä hetkellä niin kamlasti vänkännyt tuossa vastaan, mutta nyt se alkoi ärsyttää niin älyttömästi.  En tiedä, ehkä tulkitsen sen lauseen jotenkin väärin, mutta vähän sain sellaisen kuvan että mut nyt tässä niputetaan epätoivoiseksi sinkuksi jonka aivot ei raksuta mitään muuta kuin "miesmiesmies" Että kunpa tulisi joku, joka muuttaisi kaiken oikeaksi ja minut onnelliseksi. Että istun sohvalla ja ootan, että mut pelastetaan. Auts. Okei, ehkä otan tän liian vakavasti, mutta jotenkin mua ahdistaa ihan älyttömästi, että musta saa sellaisen kuvan.

 

Siis, katsotaan nyt tätä tilannetta. Mun elämä nyt: Yritän tehdä gradua, mutta se ei etene. Koska mulla on motivaatiopula, ja koska vähän epäilen, ettei se valmistuisi kuitenkaan. Yritän miettiä tulevaisuutta, mutta mulla ei ole mitään hajua, mitä työtä haluaisin tehdä, missä olisin hyvä.  Oon välillä aika hiton yksinäinen, ja yritän etsiä lisää ihania tyyppejä, joita kutsua ystäviksi. Yritän löytää lisää asioita, jotka sais mun sydämen sykkimään. Kuten kitaransoitto. Matkailu. Luen kaikenmaailman näin opit tuntemaan itsesi-kirjoja, koska oon vähän hukassa tän minätuntemuksen kanssa. Haluan löytää paikkani elämässä. Ihmiseni, harrastukseni. Työni. Itseni. Mutta just nyt, oon lähinnä vaan ihan himskutin hukassa. Ja sitten joku sanoo, että toi sun ahdistukses johtuu siitä, että sulla ei oo miestä. Jaa. Niin. Kiitti. Siitähän se ihan vaan pelkästään johtuu. Jos mulla ois joku jolle mäkättää siitä, että hittoako sie olit taas niin myöhään ulkona, ja tapella siitä, kumpi vie roskapussit, ni kaikki ois täydellisesti ja ikinä ei ahdistaisi. Justiinsa.

Jos puhuu samasta miehestä harva se päivä lähes vuoden, ketään kavereita ei enää kiinnosta kuunnella. Kummallista Hah. Mutta onneksi aina voi kirjoittaa blogiin :).

Kirjoitin aiemmin, että asiat sen yhden kanssa alkaa tasaantua ystävyydeksi. Niinhän ne alkoivat . Mutta enpäs sitten tajunnut, että ehkä asiassa oli jotain tekemistä sillä, ettei oltu nähty hetkeen. Kunnes tuli chattiviesti "aattelin avata viinipullon, tuutko kattoo leffaa." (Asian vierestä, onko teidän mielestä mahdollista että tuollainen pyyntö eksälle on täysin viaton? Okei, tässä kun kirjoitin, tajusin itekin, että onhan se. Tyyppi asuu naapurissa. Se aatteli että leffaa on hauskempi katsoa seurassa. Se pyysi naapurin kylään. Mikäs siinä.) 

Mutta jos se naapuri on, ainakin ihan äskeittäin ollut, melko hiton lätkässä siihen, naapurin ehkä ihan ite pitäisi tajuta sanoa entuu!! Mutta jos kyseinen henkilö on ylioptimistinen höntti, joka kyllä joo aina pelkää pahinta, mutta myös toivoo sitä parasta, sanoo se joo!

Tässä kohtaa se toivottu paras ois ollu, että mei hengaillaan ja ystävystytään syvemmin ja mää tajuan enemmän, että toi on ihana ystävä, mutta ei mun mies.

Mutta tietenkään se ei niin menny. Ei missään nimessä mitään silleen tapahtunut, ei piä antaa mielikuvituksen lentää liikaa siellä. Mutta oli ihanaa. Oli upeinta. Oli hauskinta kattoa leffaa ja puhua ja olla. Kenenkään kanssa ei oo niin ihanaa hengailla. Kenenkään kanssa en tunne olevani niin oma itseni. Kukaan ei oo niin hiton suloinen.

Joten nyt oon taas ihan sekopäinen. Joojoo, mul on perhosia mahassa ja kaupan päälle vielä tärisevät jalat ja kädet, kun aattelen sitä tyyppiä. Ja inhoan sitä, että mun päässäni vielä pikkaisen on ajatus, että entä jos sittenkin? Entä jos se sittenkin tajuaisi, että mä voisin olla sille maailman ihanin nainen?

Mutta jos tyyppi on sanonut suoraan EI. Kun kysyin suoraan, hah. Joojoo, ehkä sellaisia asioita ei pitäisi kysyä suoraan, mutta oli sellainen hetki.

Siitä huolimatta mun aivoni perukoilla on ajatus, että mitä jos se on muuttanut mielensä? Kun siitä on jo aikaa. Se on tutustunut muhun paremmin, ehkä se on huomannut että, hei, mää olin niin väärässä!

Argh. Ehkä mun on pakko yrittää? Otan sen riskin, että meiän kaveruus menee pilalle. Koska tää tunnesekalaisuus on, no aika sekopäistä. Ne tunteet mitä se tyyppi herättää mussa. Ikinä en oo tuntenut sellaista. Joten hiiteen järkevyys! Hiiteen itsesuojelu! Teen huomenna sille maalman parasta pitsaa ja toivon että se vihdoin tajuaa miten asioiden pitäisi mennä!

(Eli oikeasti sitten itken koko lauantain. Ja tuun kirjoittamaan tänne mun sydän tais just särkyä-vuodatuksen. Auts. ) Mutta riskejä pitää ottaa, eiks je?