Todellakin, perjantai. Jotenkin tyhjä olo.

Äsken sain jonkun suuren kiukkupuuskan itsekseni. Päähän iski tuhatta ja sataa yks lause, jonka yksi kaveri sanoi viikolla. "Tuo sinun ahdistuksesi johtunee aika pitkälti siitä, että kaipaat miestä rinnallesi niin kovasti" En kyseisellä hetkellä niin kamlasti vänkännyt tuossa vastaan, mutta nyt se alkoi ärsyttää niin älyttömästi.  En tiedä, ehkä tulkitsen sen lauseen jotenkin väärin, mutta vähän sain sellaisen kuvan että mut nyt tässä niputetaan epätoivoiseksi sinkuksi jonka aivot ei raksuta mitään muuta kuin "miesmiesmies" Että kunpa tulisi joku, joka muuttaisi kaiken oikeaksi ja minut onnelliseksi. Että istun sohvalla ja ootan, että mut pelastetaan. Auts. Okei, ehkä otan tän liian vakavasti, mutta jotenkin mua ahdistaa ihan älyttömästi, että musta saa sellaisen kuvan.

Siis, katsotaan nyt tätä tilannetta. Mun elämä nyt: Yritän tehdä gradua, mutta se ei etene. Koska mulla on motivaatiopula, ja koska vähän epäilen, ettei se valmistuisi kuitenkaan. Yritän miettiä tulevaisuutta, mutta mulla ei ole mitään hajua, mitä työtä haluaisin tehdä, missä olisin hyvä.  Oon välillä aika hiton yksinäinen, ja yritän etsiä lisää ihania tyyppejä, joita kutsua ystäviksi. Yritän löytää lisää asioita, jotka sais mun sydämen sykkimään. Kuten kitaransoitto. Matkailu. Luen kaikenmaailman näin opit tuntemaan itsesi-kirjoja, koska oon vähän hukassa tän minätuntemuksen kanssa. Haluan löytää paikkani elämässä. Ihmiseni, harrastukseni. Työni. Itseni. Mutta just nyt, oon lähinnä vaan ihan himskutin hukassa. Ja sitten joku sanoo, että toi sun ahdistukses johtuu siitä, että sulla ei oo miestä. Jaa. Niin. Kiitti. Siitähän se ihan vaan pelkästään johtuu. Jos mulla ois joku jolle mäkättää siitä, että hittoako sie olit taas niin myöhään ulkona, ja tapella siitä, kumpi vie roskapussit, ni kaikki ois täydellisesti ja ikinä ei ahdistaisi. Justiinsa.