Jos puhuu samasta miehestä harva se päivä lähes vuoden, ketään kavereita ei enää kiinnosta kuunnella. Kummallista Hah. Mutta onneksi aina voi kirjoittaa blogiin :).

Kirjoitin aiemmin, että asiat sen yhden kanssa alkaa tasaantua ystävyydeksi. Niinhän ne alkoivat . Mutta enpäs sitten tajunnut, että ehkä asiassa oli jotain tekemistä sillä, ettei oltu nähty hetkeen. Kunnes tuli chattiviesti "aattelin avata viinipullon, tuutko kattoo leffaa." (Asian vierestä, onko teidän mielestä mahdollista että tuollainen pyyntö eksälle on täysin viaton? Okei, tässä kun kirjoitin, tajusin itekin, että onhan se. Tyyppi asuu naapurissa. Se aatteli että leffaa on hauskempi katsoa seurassa. Se pyysi naapurin kylään. Mikäs siinä.) 

Mutta jos se naapuri on, ainakin ihan äskeittäin ollut, melko hiton lätkässä siihen, naapurin ehkä ihan ite pitäisi tajuta sanoa entuu!! Mutta jos kyseinen henkilö on ylioptimistinen höntti, joka kyllä joo aina pelkää pahinta, mutta myös toivoo sitä parasta, sanoo se joo!

Tässä kohtaa se toivottu paras ois ollu, että mei hengaillaan ja ystävystytään syvemmin ja mää tajuan enemmän, että toi on ihana ystävä, mutta ei mun mies.

Mutta tietenkään se ei niin menny. Ei missään nimessä mitään silleen tapahtunut, ei piä antaa mielikuvituksen lentää liikaa siellä. Mutta oli ihanaa. Oli upeinta. Oli hauskinta kattoa leffaa ja puhua ja olla. Kenenkään kanssa ei oo niin ihanaa hengailla. Kenenkään kanssa en tunne olevani niin oma itseni. Kukaan ei oo niin hiton suloinen.

Joten nyt oon taas ihan sekopäinen. Joojoo, mul on perhosia mahassa ja kaupan päälle vielä tärisevät jalat ja kädet, kun aattelen sitä tyyppiä. Ja inhoan sitä, että mun päässäni vielä pikkaisen on ajatus, että entä jos sittenkin? Entä jos se sittenkin tajuaisi, että mä voisin olla sille maailman ihanin nainen?

Mutta jos tyyppi on sanonut suoraan EI. Kun kysyin suoraan, hah. Joojoo, ehkä sellaisia asioita ei pitäisi kysyä suoraan, mutta oli sellainen hetki.

Siitä huolimatta mun aivoni perukoilla on ajatus, että mitä jos se on muuttanut mielensä? Kun siitä on jo aikaa. Se on tutustunut muhun paremmin, ehkä se on huomannut että, hei, mää olin niin väärässä!

Argh. Ehkä mun on pakko yrittää? Otan sen riskin, että meiän kaveruus menee pilalle. Koska tää tunnesekalaisuus on, no aika sekopäistä. Ne tunteet mitä se tyyppi herättää mussa. Ikinä en oo tuntenut sellaista. Joten hiiteen järkevyys! Hiiteen itsesuojelu! Teen huomenna sille maalman parasta pitsaa ja toivon että se vihdoin tajuaa miten asioiden pitäisi mennä!

(Eli oikeasti sitten itken koko lauantain. Ja tuun kirjoittamaan tänne mun sydän tais just särkyä-vuodatuksen. Auts. ) Mutta riskejä pitää ottaa, eiks je?